Kauppatieteen tohtori Saara Julkunen os. Koponen.
 
”Luottamus ja vallanjako yhteisössä”

Esitelmä Koposten sukupäivien yhteydessä 4.8.2018

Paluu

Arvoisat Koposten sukuseuran jäsenet

Kaunis kiitos kutsusta tulla kertomaan muutamia johtamiseen liittyviä ajatuksiani tänne kauniiseen Leppävirran pitäjään. Mikäpä onkaan parempi hetki pohtia omia juuriaan kuin Suomen suvi, joka onkin hellinyt meitä koko kuluneen kesän ajan.

Tänään tarkoitukseni on kuvata yhteistyöhön liittyviä aihepiirejä, varsinkin luottamukseen, sitoutumiseen ja yhteisiin tavoitteisiin syventyen. Nämä ovat ajankohtaisia asioita missä tahansa organisaatiossa, ja varsinkin liike-elämän piirissä, jota itse kauppatieteilijänä edustan. Mutta yhtä kaikki yhteistyö koskettaa meistä jokaista, sillä teemme itseasiassa yhteistyötä läpi elämämme, monenlaisten kokoonpanojen kanssa ja erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Koskapa oma viimeaikainen taustani on varsin tutkimuskeskeinen, esittelen teille näin alkuun muutamia kiinnostavia teoriakeskusteluja, jotka liittyvät yhteistyöhön kauppatieteellisestä organisaatioiden johtamisen näkökulmasta. Aloitan pohdiskeluni organisaatioiden ja yksilöiden välisen yhteistyön tarkastelulla ja sen jälkeen esittelen muutaman ajatuksen merkitysten tutkimuksesta, jonka kautta avaan ymmärrystämme siitä, miten me ihmiset rakennamme sitä todellisuutta, jossa olemme osallisena - siis josta elämämme rakentuu kaikkinensa.

Yhteistyö määritellään erilaisten kokoonpanojen kuten organisaatioiden välillä tai sisällä tai niin ikään yksittäisten ihmisten välillä tapahtuvaksi vuorovaikutukseksi. Itse yhteistyötä tehdään sen vuoksi, että tavoitellaan hyötyä, jota yksittäinen organisaatio tai yksilö ei yksin voisi saavuttaa. Yhteistyön hyödyn saavuttaminen edellyttää yksilön oman ja/tai mahdollisen kumppaniorganisaation tavoitteiden yhteen sopivuutta. Tämän vuoksi yhteistyön tekijöiden on hyvä tuntea toisensa ja juuri sen vuoksi luottamus kumppaneiden välillä koetaan kovin tärkeäksi. Luottamuksesta seuraa parhaimmillaan sitoutuminen, joka vakauttaa ja vakiinnuttaa yhteistyötä. Luottamus tarkoittaa ymmärrystä yhteisistä päämääristä - joiden on tietty sovittava yhteen kunkin jäsenen tai yksittäisen organisaation omien tavoitteiden kanssa.

Tieteen piirissä organisaatioista puhutaan yhteistyön areenoina, jossa yhteydessä ne on alun alkaen ymmärretty esimerkiksi koneena tai metaforana. Jälkimmäisellä on tarkoitettu eräänlaista kielikuvaa yhdessä tekemisestä. Organisaatioita on toisinaan verrattu myös poliittiseen vallankäytön areenaan, jolloin kontrollin, hallinnan ja vallan jakamisen näkökulmat ovat nousseet keskeisiksi. Tämä on tarkoittanut keskustelun fokusoitumista vallan jakautumiseen osapuolten välillä. Viime aikoina tutkimus on käsittänyt organisaatiot sosiaalisesti rakentuneina, jolloin ihmisten välinen kanssakäyminen on muodostunut keskeiseksi - tällöin vallanjaon keskusteluun on luonnollisesti liittynyt enemmän tai vähemmän puhe luottamuksesta, sitoutumisesta ja yhteisistä tavoitteista. Sosiaalisesti rakentuneeseen organisaatiokäsitykseen kuuluu jatkuvan muutoksen läsnäolo sekä identiteettien, normien ja vuorovaikutuksen rakenteiden vaihteleva korostuminen. Tämä kaikki tarkoittaa yhteistyöhön liittyvän luottamuksen mittaamista yhä uudelleen muuttuvissa olosuhteissa, jossa toimijoiden roolit vaihtelevat rakenteiden muuttuessa ja uusia yhteistyön normeja määritellään muutosten myötä.

Lisäksi yhteistyösuhteen tarkastelussa ovat keskeisinä teemoina olleet vallan jakautumisen, luottamuksen, sitoutumisen ja yhteisten tavoitteiden lisäksi riippuvuus, yhteistyön monimutkaisuus ja ristiriitaisuus. Yhteistyösuhteen rinnalla tutkimus on keskittynyt myös yhteistyömuotojen tutkimukseen, jolloin tarkastelun kohteena ovat olleet erilaiset yhteistyömuodot kuten yhteistyöorganisaatiot ja -yritykset, yhteenliittymät, -liitot ja jopa keskustelufoorumit tai johtamistiimit. Yhteistyömuotojen tutkimuksessa huomio on kiinnittynyt osapuolten välisen riippuvuussuhteen kuvaamiseen yhteistyön rakenteen kautta, jolloin tutkimuksessa on analysoitu esimerkiksi osapuolten välistä riippuvuuden tasoa tai yhteistyön tuomia merkityksiä sen jäsenille. Jälkimmäisen – siis merkitysten ymmärtämisen – näkisin tärkeänä esimerkiksi tällaisten sukuseurojen, jota Kopsakin edustaa, sisäisessä yhteistyössä.

Organisaatioiden välisen yhteistyön tutkimuksessa käytetyt niin sanotut perinteiset teoriat voidaan sijoittaa akselille, jonka ääripäinä ovat talouteen ja käyttäytymiseen painottuvat näkökulmat. Talouden näkökulmiin panottuvia terioita ovat esimerkiksi transaktiokustannusteoria ja resurssiriippuvuusteoria. Transaktiokustannusteorian painopisteenä on vaihdantaan liittyvien kustannusten laskeminen, jolloin yhteistyö nähdään pääosin kustannusten pienentämisen keinoksi ja vaihdannaksi osapuolten välillä. Resurssiriippuvuuden teorioissa yhteistyö kuvataan joko organisaation sisäisenä tai ulkoisena resurssina, joka tuo lisää mahdollisuuksia toimintaan sen tekijöille. Yhteistyön kautta toimijat saavuttavat enemmän kuin voisivat yksin saada. Erityisesti käyttäytymisen tulkintaan painottuvia, yhteistyöhön liittyviä, teoriakeskusteluja käydään vaikkapa organisaation oppimisen näkökulmasta. Oppimista käsittelevä kirjallisuus käsittää uuden oppimisen yhteisön voimavarana, jossa yhteistyö ja siitä seuraava synergia tarjoavat uusia tilaisuuksia yhdessä menestymiselle. Liike-elämässä yhteistyö nähdään usein strategisena valintana, jolloin päätavoite on kilpailukyvyn maksimointi markkinoilla yhdessä toiminnan kustannusten minimoinnin kanssa.

Viime aikoina on yhteistyötä käsitelty yhä useammin dialektisesta näkökulmasta, joka on tarkoittanut osapuolten väliseen vastavuoroisuuteen keskittymistä. Tämä näkökulma tulkitsee yhteistyötä vallasta luopumiseen ja sen ohjaamiseen liittyvien valintojen välisenä vuoropuheluna, jossa muutos ja jatkuvuus ovat olleet keskeisiä. Vastavuoroisuus on tarkoittanut yhteistyösuhteen tuoman arvon kokoaikaista uudelleen arviointia, uusien mahdollisuuksien etsimistä ja niiden aktiivista luomista vuorovaikutukselle. Kyse on siis ollut arvon tuottamisesta vuorovaikutuksen kautta. Tarkastelun kohteena on ollut organisaatioiden välisen yhteistyön rakentuminen ja sen johtaminen. Dialektisesta näkökulmasta tehty tutkimus on keskittynyt varsinkin yhteistyön jännitteiden hallintaan, jolloin on korostunut juuri vallan jakautuminen, kumppaneiden välinen riippuvuus, luottamus ja sitoutuminen sekä kumppanin käyttäytymisen ennakoiminen. Yhteistyön on näissä tutkimuksissa osoitettu rakentuvan monimutkaiseksi ja ristiriitaiseksi, minkä vuoksi on otettu esille formalisoinnin, toimeenpanon, yhteistyön järkevyyden ja kumppaneiden välisen yhteisymmärryksen kokonaisuuksia. Viimeisimpinä tutkimustuloksina olen itse osoittanut yhdessä kansainvälisten kollegoideni kanssa, että yhteistyön osapuolet ovat valmiita hyväksymään varsin radikaalin epätasa-arvon vallan jaossa, jossa yhteistyö takaa tästä huolimatta yhteisten tavoitteiden saavuttamisen. Yhteisten tavoitteiden saavuttaminen taas johtaa luottamuksen kasvuun osapuolten välillä - tosin tällöin on kyseessä luottamus yhteistyön rakennetta ja toimivuutta kohtaan, ei niinkään henkilöiden välistä luottamusta kohtaan. Rakenne luo ikään kuin turvaa ja synnyttää jatkuvuutta, mikä taas sitouttaa jatkamaan yhteistyötä ja pysymään siinä.

Yhteenvetona voisin todeta, että yhteistyön tutkimus on kuvannut yhteistyötä monien osa-alueiden kokonaisuutena, mutta kirjallisuuteen on kuitenkin jäänyt tästä tutkimusalueesta varsin pirstaleinen ja kapea kuva. Käytetyt teoriat ovat ohjanneet ratkaisemaan vain valittuun teoriakeskusteluun liittyviä ongelmia, mikä onkin tieteelle ominaista, valitettavasti. Yhteistyö on näin ollen kerta toisensa jälkeen kuvattu jossakin tarkasti määritellyssä rakenteessa, muodossa tai sisällössä. Eri tutkimusten välistä vertailua ei ole juuri tehty ja jatkuvan muutoksen näkeminen yhteistyön voimavarana on puuttunut. Muutos on nähty lähinnä välttämättömänä toiminnan osana, jota tulee hallita sekä kontrolloida. Tutkimus on usein juuttunut korostamaan yhteistyön monimutkaisuutta ja ristiriitaisuutta pysyvinä ominaisuuksina ja niiden on ajateltu estävän yhteistyön hyötyjen jalostuminen osapuolten eduksi. Näistä kaikista syistä johtuen yhteistyön käsittäminen yksilöiden väliseksi sosiaaliseksi vuorovaikutukseksi voisi synnyttää sellaista teoriakeskustelua, jossa yhteistyö ei taivu aiemmin tarkasti määriteltyihin rakenteisiin, muotteihin tai sisältöihin, vaan se rakentuu ja muuttuu osapuolten vuorovaikutuksesta ja heidän siihen liittämien merkitysten kautta, yhteistyön tekijöiden sisäistä tietoa ja aiempia kokemuksia kunnioittaen. Varsinkin yhteistyösuhteeseen liittyvät jaetut merkitykset saisivat silloin tarvitsemaansa jalansijaa, jossa ristiriitaisuus ja monimuotoisuus voitaisiin käsittää enemmän vahvuudeksi kuin negatiiviseksi yhteistyön ominaisuudeksi.

Kertomusten näkökulma on ajallemme ominaista, sillä tutkii kertomuksia. Kuten tiedätte, monella yrityksellä ja yhä useammalla yhdistyksellä on jo oma tarinansa, jota he mieluusti jakavat. Kopsan sukuseurakin on syventynyt kovasti juuriimme ja yhteiseen suvun tarinaan, joihin olen itsekin päässyt ohuesti perehtymään. Tarinoissa menneestä ja nykyisyydestä ihmiset kuvaavat itselleen tärkeitä tapahtumia kertomalla niistä oman ymmärryksensä kautta. jonka vuoksi kaikkiin kertomuksiin liittyy kertojalle tärkeitä merkityksiä. Tällaisesta näkökulmasta tehty tutkimus käsittää yksilöiden ja yhteisöjen elämää niiden merkitysten ja totuuksien kautta, joita ihmiset antavat omille elämäntapahtumilleen niistä kertoessaan.

Kertomusten (narratiivin) käsite tarkoittaa siis jonkin yksittäisen tapahtuman kuvaamista kertomalla, yhden tai useamman kertojan kertomana. Tarinat voivat kertoa joko yksittäisistä tapahtumista (narratiiveista) tai monien tapahtumien (narratiivien) muodostamista tapahtumasarjoista. Kertomuksilla on alku, keskikohta ja loppu ja ne heijastelevat sitä sosiaalista todellisuutta ja asiayhteyttä, missä ja millaiselle kuulijakunnalle ne esitetään. Kertomuksia on eroteltu esimerkiksi erilaisten kertomustyyppien mukaan. Niitä on jaettu suuriin tai pieniin tarinoihin tai on etsitty niin sanottuja meta-narratiiveja ja henkilökohtaisia narratiiveja. Tutkijat ovat myös erotelleet tarinoista sosiaalisen vuorovaikutuksen eri tasoja, esimerkiksi yksilön, yhteisön tai kulttuurin mukaan - näitä näen itsekin niissä sukututkimuskirjoissa, joissa Koposten historia on painettu, kirkonkirjoja hyödyntämällä. Lyhytkin tarina kuvaa useita tarinoita yhtä aikaa ja kaikki tarinat sisältävät tutkittavalle ominaisia monitasoisia sosiaalisia merkityksiä, joita ilman ei itse tarinaakaan olisi.

Kertomustutkimuksen tausta on sosiaalisessa konstruktionismissa. Se tarkoittaa, että kaikki tieto liittyy sekä kertojan että kuulijan historialliseen kontekstiin eli taustaan ja sen lisäksi siihen hetkeen, jossa se esitetään. Ei ole olemassa ajasta tai paikasta irrallaan olevaa tietoa, vaan ihmisten käsitys itsestään ja ympäristöstään liittyy siihen kulttuuriin ja niihin yhteisöihin, missä he elävät ja missä se haluavat olla vaikuttamassa. Jokainen meistä kuuluu samaan aikaan moniin eri yhteisöihin ja eri tarinat kerrotaan siinä sosiaalisessa ympäristössä, jota kulloinkin halutaan kuvata. Kertomistapa kertoo samaan aikaan käsityksen kertojasta itsestään, hänen ympäristöstään ja siitä todellisuudesta, jossa tarina kerrotaan. Kertomusten tutkijoilla onkin vaatimus sen viitekehyksen ymmärtämiseen, jossa tutkittavat tarinat kerrotaan ja missä tutkimusta tehdään.

Kertomusten näkökulma olettaa inhimillisen toiminnan olevan aina kulttuurisidonnaista. Tämän vuoksi myös yhteistyöhön liittyvät tarinat muodostuvat, syntyvät ja kehittyvät siinä toimivien yksilöiden oman ja myös heidän edustamansa yhteisön elämänkaaren mukaan. Tarinat ovat osa yhteistyön kulttuuria, missä merkityksessään ne luovat, kehittävät ja kuvaavat sitä. Kulttuuri todentuu yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa, sitoumuksissa, sopimuksissa ja yhteistyön rakenteissa, sillä yksilöiden välisen yhteistyön kulttuuri sisältää kullekin vuorovaikutukselle tyypillisen merkitysmaailman. Merkitysmaailma ilmenee arvoissa, uskomuksissa, tavoissa ja toimintamalleissa, joita yhteistyön osapuolet noudattavat ja mitä he kuvaavat kertomuksissaan. Kulttuuri ja sen kuvaaminen toimivat yhtä aikaa toimijoiden ulkoisen sopeutumisen ja sisäisen yhdistymisen keinona, minkä vuoksi ne myös suojelevat yhteistyöhön osallistuvia ja myös sitä yhteisöä, jossa he toimivat. Ulkoinen sopeutuminen tarkoittaa oman toimintaympäristön kulttuurin ymmärtämistä ja siinä kulttuurissa toimimista. Sisäinen yhdistyminen taas kuvaa yhteistyön jäsenille yhteistä sisäistä kulttuuria, jonka he sanomatta jakavat ja hyväksyvät.

Kertomuksiin liittyvään yhteistyön näkökulmaan liittyy käsitys muutoksesta, joka on jatkuvasti käynnissä oleva prosessi. Yhteisöt ja niiden kulttuurit kehittyvät koko ajan sekä sisäisen että ulkoisen vuorovaikutuksen seurauksena. Muutos vaikuttaa ihmisten väliseen sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja sen vuoksi myös niihin merkityksiin, joita ihmiset liittävät kertomuksiin, joissa he kertovat elämäntapahtumistaan. Tämän vuoksi tarinat muuttuvat ajan kuluessa, sillä tieto itsestä, omasta paikasta ja itselle tapahtuneista tapahtumista muuttuu kunkin sosiaalisen ympäristön ja oman identiteetin muutoksen ja niihin liittyvien muuttuvien merkitysten mukana. 1800-luvulla Koposet olisivat kuvanneet tarinaansa eri sanoin kuin nyt sen kerromme pitäytyen sukututkimuskirjoihin, joita olette tässä seurassa ansiokkaasti kustantaneet.

Yllä kuvatusta tarinoiden olemuksesta johtuen niiden kertomisen on osoitettu vaikuttavan yhteistyön jäsenten sosiaalisen vuorovaikutuksen rakentumiseen, kehittymiseen ja ylläpitoon. Tarinoiden kertominen ja kuuntelu auttavat ihmisiä myös yksilöinä jäsentämään omaa elämäntarinaansa, minkä vuoksi uudet tarinat vahvistavat yhteisöissä jo olemassa olevia kertomuksia. Olemme sitä, mitä kerromme olevamme. Liitymme sukuumme osallisuudella yhteistyöhön ja niihin tarinoihin, jotka meitä koskettavat. Yhdessä jaetut tarinat tulevat osapuolten yhteenkuuluvaisuuden kautta osaksi itse kunkin henkilökohtaista identiteettiä ja samaan aikaan ihmiset ymmärtävät itseään omien yhteisöjensä jäseninä. Juuri kertomusten näkökulma antaa tämän vuoksi tilaisuuden yhteistyön jatkuvan muutoksen ja ristiriitaisuuden ymmärtämiselle, hyväksymiselle ja jalostamiselle sekä hyödyntämiselle.

Kertomusten näkökulmasta tehty tutkimus käsittelee tutkimusilmiötä siinä kokoonpanossa kuin kukin aineisto sitä alun perin kuvaa: Tämä on mahdollisuus kuvata yksilöiden sisäisestä tiedosta tuotettu käsitys yhteistyöstä. Aikaisemman tutkimuksen kapea-alaisuus ja yhteistyön osa-alueisiin juuttuminen muuttuu kertomusten tutkimuksessa laaja-alaiseksi yhteistyön kuvaamiseksi ja analysoinniksi, jolle mikään ihmisten väliseen vuorovaikutukseen kuuluva näkökulma ei ole vieras. On vain yksi rajoite: Kertomusnäkökulmaa käyttävän tutkijan on kuvattava kohdeilmiötä sillä tavoin kuin tutkimukseen osallistujat haluavat siitä kertoa -kertojia arvostaen ja kunnioittaen. Tarinallisuuden kautta voi löytyä ajallinen jatkumo menneille tapahtumille ja sen lisäksi myös perusteluja monimutkaisille ja −tasoisille yhteistyön tapahtumasarjoille, jotka ilman tarinaa jäisivät kenties kokonaan huomiotta.

Hyvät kuulijat, kiitos mielenkiinnostanne tätä aihetta kohtaan. Jos teillä on kysymyksiä tähän liittyen, voin vastata tässä kohtaa niihin mielelläni.